|
|
Post by Pölhö on Aug 24, 2022 16:26:48 GMT
Amelie Chaputin elämää Lumoksessa elokuusta 2022 lähtien. Tämä lasketaan varmasti yhdeksi elämän suurista käännekohdista — mutta onko se käänne ylös- vai alaspäin, sen kun joku vielä kertoisi. |
|
|
|
Post by Pölhö on Aug 24, 2022 16:27:24 GMT
Tahmea alku | 24.08.2022Cera seistä töpötti keskellä maneesia ja katsoi satulassa istuvaa Amelieta yläkautta silmiin. Ratsastajan kypärän alta pursui hikeä, jolla ei ollut mitään tekemistä vallitsevan kesäsään kanssa. Katse vilkuili vuoroin oville, vuoroin parvelle: eihän vain kukaan nähnyt? "Cera pliiiiiis älä tee näin, mun mieliks, toimi nyt!" Amelie turhaan maanitteli. Hän kosketti raipalla turhan kovaa, tamma vinkaisi ja potkaisi oikeutetusti ilmaa. Sitten se jähmettyi uudestaan korvat vieläkin tiukemmassa luimussa, jos se vain siis oli mahdollista. Kello raksutti hallin seinällä, tallissa hirnui hevonen. Minuutit matelivat, eikä Amelie saanut ratsuaan muutamaa metriä enempää liikkeelle. Mikä pohjakosketus! Hetki summasi ensimmäiset viikot Lumoksessa loistavasti. Amelie tunsi olevansa samaan aikaan sekä kotona että täysin vierailla vesillä: tätähän hän oli aina haaveillut, eritasoisia esteratsuja talli täynnä ja ponnistusalustaa vaikka herraties mihin maailmanmaineeseen, jos oikein positiivisesti halusi näkymät maalata. Mutta sitten taaskin ihmiset tuntuivat tympeiltä ja kaukaisilta, hevosissakin oli aivan toinen klangi kuin Zenissä. Jopa Cera, joka oli kyllä Vitaliyankin hevosena osannut olla aikamoinen kovakallo, muuttui entistäkin sulkeutuneemmaksi. Tai ehkä se johtui vain Ameliesta huokuvasta epävarmuudesta, sillä epävarma jos mikä hän oli. Icarus löysi uuden tulokkaan ratsastuksesta vain moitittavaa, ne kaikuivat nytkin mielessä. "Lopeta se hevosille lässyttäminen," "ota sata kertaa parempi tuntuma," "nyt ei ratsasteta millään esiaikakaakeilla vaan oikeilla urheiluhevosilla," näin muutama lentävä lause mainittuna. Amelie tiesi tiukan kohtelun johtuvan siitä että hän oli ollut vuosia Iivari von Hoffrénin oppilas, mikä kyllä oli jo tavallaan koulinut hänet ottamaan kritiikkiä vastaan tietyllä suodattimella. Mutta jostain syystä Icaruksen antamana palaute tuntui paljon henkilökohtaisemmalta, loukkaavammalta: aivan kuin hänellä olisi ollut Amelieta kohtaan odotuksia, sellaisia joita tuo ei ollut täyttänyt. Hieman, mutta vain hieman, vertaistukea oli tihkunut toisen työntekijän, Thyra-Jorunnin puolesta. Thyra oli hauska ja eläväinen persoona, ja Amelie sekä ihaili että kauhisteli hänen kykyään väittää Icarukselle vastaan ja antaa kakkamyrskyjen puhaltaa. Välillä tuntui että Thyra yritti sellaisia vallan nostattaa, hullun hommaa! Mutta vaikka ikätoveri oli kuinka mukava — he olivat sillä hetkellä myös kämppiksiä —, hänestä oli aistittavissa pientä kitkaa. Ehkä Amelie tuntui kilpailijalta? Jos tämä olisi Polluxin kirja, he olisivat napit vastakkain alta aikayksikön. Toivottavasti ei. Cera lähti takaisin käyntiin, mutta ennen riemunkiljahduksia se pysähtyi taas uudestaan ja veti ylälinjan suppuun. "Ole sitten!" Amelie tiuskaisi ja hyppäsi alas satulasta. Hänen mittansa oli täysi: jos joku kysyisi, mitä toivottavasti ei tapahtuisi, Cera tuntui kipeältä joten parasta oli lopettaa. Mistäs sitä tiesi: ehkä se olikin kipeä. Amelien pää ainakin varmasti oli. Lumos ei ollut lainkaan sitä mitä hän oli kuvitellut. Kun Amelie talutti Ceraa takaisin hoitopaikalle (Icarus oli kieltänyt varustamasta hevosia karsinassa), Thyra kantoi satulaa vastaan. Olipa täpärä lopetus — kymmenen minuutin päästä juputtamisella olisi ollut jo yleisöä, huh! "Joko sä lopetit?" "Joo... ...Kenellä meet ratsastamaan?" Amelie vaihtoi puheenaiheen kuin vivusta kääntämällä. Thyra kohotti kulmiaan muttei esittänyt jatkokysymyksiä, ainakaan vielä. "Oncalla. Maanantain kouluvalkka meni vähän köpösti, lupasin petrata siirtymiä paremmiksi seuraavaan kertaan." Amelie toivotti onnea ja jatkoi jo kulkuaan, kun pysähtyi ja huusi kysymyksen perään: "saanko tulla katsomaan kun ratsastat?" Hän ilostui Thyran näyttäessä peukkua. Amelie ei ollut vielä kertaakaan ehtinyt näkemään kuinka toinen ratsasti, ja sekä uteliaisuuttaan että käytännön syistä oli varmasti parasta päästä katsomaan sekä oppimaan miten täällä hevoset haluttiin ratsastaa. Monkey see, monkey do. Jatkuu Thyran kirjassa.
|
|
|
|
Post by Pölhö on Oct 6, 2022 15:17:25 GMT
Daaminsa kullakin | 06.10.2022
Ceran jälkeen Daami tuntui unelta jonka ei tahtoisi koskaan päättyvän. Kirjava tamma oli kevyt, herkkä ja ystävällinen — se nosti laukan kun Amelie vasta sitä suunnitteli, meni aivan rusetille jos pohkeella kosketti sipaisua enemmän ja melkein pyllähti istualteen jos pidäte tuli varoittamatta. Tälle hevoselle piti kuiskata.
Amelien oli myönnettävä että Ceran ratsastamisesta luopuminen oli auttanut Lumokseen kotiutumisessa taikatempun tavoin. Itsehän hän ei ollut vaihtoa ehdottanut, vaan Icarus oli muuan harvinaisen kurjan valmennuksen päätteeksi tokaissut ettei Amelie ollut ehkä vielä tarpeeksi pätevä kouluttamaan Cerasta kenttähevosta — parempi tehdä se itse. Muutaman katkeran kyyneleen vierittyä Amelien oli kuitenkin myönnettävä että ehkä siinä olikin jotain perää. Yhteistä säveltä Ceran kanssa ei ollut löytynyt Latviassakaan, miksi siis täälläkään.
Helpompaan ratsuun siirtyminen oli ollut loppujen lopuksi siunaus. Nyt Amelie huomasi suorastaan odottavansa innolla jokaista itsenäistä ratsastushetkeä, valmennuksiakin. Viimeksi Icarus oli sanonut nähneensä vilauksen siitä pienestä potentiaalista mitä Amelie Power Jumpissa oli leiskunut, ja jos jotain kuukausi Lumoksessa oli jo ehtinyt opettamaan, niin se oli kehu mistä kannatti pitää kiinni.
Daami nyökytti päätä ja pärskyi. Se lähestyi okseria lennokkaalla laukalla, pystypäisenä, ja ylitti esteen kevyesti kuin vettä vain. Ameliesta se tuntui uskomattomalta — kuinka hevonen pystyi olemaan näin kevyt ja lennokas? Hänestä tuntui kuin olisi ratsastanut pegasoksella eikä tavan täysiverisellä, niin korkealta kirjava tamma hyppäsi, ja niin pehmeästi. Eikä ollut syytä unohtaa kuinka pehmeältä sen laukka tuntuikaan: ei askel ehkä aivan Gepardin, ainoan Amelien tunteman ahalteken, laukkaa voittanut, mutta kyllä tässäkin kelpasi istua. Vaikka Daami välillä kiihdytti vauhtia kysymättä (se oli kuulemma emälinjalleen tyypillistä), kyydissä olisi pysynyt vaikka perusistunnassa.
Daami, ihana Daami. Se muistutti Amelieta Latviaan jääneestä Uulasta. Haikeus pyyhkäisi nuoren ratsastajan yli, mutta hän huitaisi sen syrjään kääntäessään uuden suosikkiratsunsa kohti seuraavaa harjoitusestettä. Tunteilemaan ehti myöhemminkin, nyt oli aika treenata.
|
|
|
|
Post by Pölhö on Oct 29, 2022 9:54:28 GMT
I didn't sign for this | 29.10.2020
Amelie ei antanut palvovaa katsetta ja ylistyssanoja vaikka Icarus niitä tuntui kalastelevan. Odotettujen sanojen puutteessa korostui vain jäystämisen ja puuskutuksen äänet, kun Cera mongersi tuntuman alle ja huiskutti hännällään sillä tappuralla mitä kimossa vielä oli jäljellä.
Kun Cera tuli Lumokseen se oli näyttänyt heti mielipiteensä: joko piti päästä paahtamaan täysiä ilman mitään kontrollia, ja sitten kun ei saanut, tamman jalat liimaantui maahan eikä sitä saanut enää liikkeelle katapultillakaan. Amelie oli mieluusti luovuttanut Ceran Icaruksen ratsastettavaksi, mutta nyt hän katui.
Sellaista hätää Amelie ei ollut koskaan nähnyt kovakalloisen tamman silmissä. Ilme oli niin vieras tuon hevosen kasvoilla että se kavahdutti. Voi Cera, mitä sinulle ollaankaan tehty? Kombikuolain ja martingaalit, kireät hihnat ja leveäpäinen läpsyraippa, kannukset saappaissa pystyssä. Icarus oli toden totta tehnyt minkä lupasi — pisti tamman toimimaan. Cera ei ollut koskaan mennyt yhtä nopeasti kentälle rakennettua kiinteiden esteiden rataa kuin nyt. Jos se kaahasi, kuolain-apuohjaviritelmä otti vastaan. Paineesta suivaantuneena kimo veti muutaman kerran liinat kiinni, jolloin Icarus räimi ja rähjäsi niin pitkään ettei muuta vaihtoehtoa ollut kuin jatkaa matkaa. Pian Cera ei enää yrittänyt jumitella. Se yritti paeta ohjan painetta aukomalla suuta, mutta hihnat eivät antaneet periksi. Sieraimet olivat suuret ja punaiset, räkä ja kuola pärskyi ryntäille.
Icarus rehvasteli. "Ei tämmöisille hevosille auta lässyttää" ja "pitää näyttää ettei auta perseillä," sun muita selityksiä miksi raipan sai antaa laulaa. Kun järkyttynyt Amelie ei yhäkään saanut sanaa suustaan, mies vain tuhahti ja käski nostamaan vielä laatikon päälle irtopuomin radan korottamiseksi. Sitten hän käänsi vaahtoavan, steppaavan Ceran uudelle kierrokselle.
Amelie ei voinut katsoa. Hän tuijotti kengänkärkiä ratsukon sijaan. Cera, vahva ja ylpeä Cera, oli murrettu. Jos Vitaliya vain tietäisi mihin hän hevosen olikaan myynyt...
Ceran kärsivissä silmissä oli kuitenkin yhä pieni palo.
|
|
|
|
Post by Pölhö on Nov 1, 2022 7:01:35 GMT
Kaksinaismoralismin uhkea kukka | 01.11.2022
Jokin Amelien sisällä oli mennyt vinksalleen lauantaisen farssin jälkeen — niin, farssiksi hän sitä kutsui siitäkin huolimatta että Icarus oli mielestään tehnyt läpimurron. Amelie ei muista milloin olisi viimeksi nähnyt sellaista ratsastusta. Mikä pahinta, hän ei voinut unohtaa kipua ja pelkoa Ceran silmissä. Ne olivat tulleet jo uniinkin, syyttävinä, kuinka Amelie olikaan voinut seisoa siinä vain tumput suorina ja kääntää katseensa pois... Miksei hän ollut auttanut? Miksei hän ollut puuttunut? Kyllä, Icarus olisi suuttunut. Kyllä, Amelie olisi saanut luultavasti kuunnella tylytystä ja arvostelua. Toisaalta hän oli siihen jo Zenissä ikävästi turtunut, joten mitä Amelie oikeasti pelkäsi?
Myöntäminen suorastaan hävetti, mutta työpaikan menettämistä. Niin järkyttävää hevosenkäsittelyä kuin hän olikin juuri todistanut, Amelie ei tahtonut lähteä Lumoksesta. Aamulla hän oli tuijottanut vessan peiliä ja kysynyt mitä tuo eniten tahtoi? Kilpailla, tietenkin. Hypätä isoja ratoja isoilla areenoilla yleisön ulvoessa, tuntea adrenaliinin suonissa ja sen tutun kipristyksen vatsanpohjassa ennen radalle astumista. Olla kuuluisa ja haluttu korkean tason esteratsastaja, se kenestä sponsorit riitelisivät verissäpäin ja jota juniorit katsoisivat ylös, palvoen.
Se oli noloa, mutta sitä Amelie tahtoi. Siksi hän taas tänäkin aamuna oli vetänyt ratsastussaappaat jalkaan ja lähtenyt Thyran kanssa aamutreeniin. He olivat lähentyneet niin että hetken ajan Amelie jo pohti avautuvansa tunnontuskistaan. Kun sinitukkaineinen Thyra alkoi kuitenkin intoilemaan siitä miten iso ero Oncan ratsastettavuudessa oli nyt kun sille ostettiin kiinteä martingaali, Amelie tajusi valita yleisönsä paremmin. Taas kerran hän tunsi melkein olevansa yksin. Mutta onneksi oli Daami.
Ruunikonkirjavasta täykkäritammasta oli tullut Amelielle ystävä. Se käveli aina portille vastaan ja hörisi maailman pehmeimmällä äänellä. Suloinen silkkiturpa tykkäsi hamuta kasvoja, silloin oli mahdoton murehtia mitään. Daami oli herttaisin, kiltein ja pehmoisin hevonen mitä kuvitella saattaa. Mahdoton vastakohta Lumoksen teräksenkylmään ja -lujaan ympäristöön. Daami oli kuin lumisella vuorenrinteellä kasvava yksinäinen, sitkeä kukka.
Kiltteys oli sekä Daamin että sen ratsastajan onni, sillä Icarus ei koskaan joutunut pyytämään Amelieta "näyttämään sille". Nytkin, kun Daami otti epäröiviä askeleita kohti lämmittelyestettä, riitti kun Amelie siirsi ulko-ohjan kaulalle ja piti samaisen pohkeen tiiviinä. Ei riuhtomista, nykimistä eikä pohkeiden paukkamista, tamma puski vielä hieman lavalla mutta lähestyi kuitenkin suoraan ja hyppäsi keveästi yli. Oli kai kamalaa kaksinaismoralismia nauttia näistä valmennuksista, mutta Amelie hymyili silti, eli täyttä elämää.
Daami pisti parastaan, kuten aina. Aluksi se tuntui jännittyneeltä, mutta ratsastajan pehmeä puhe ja kaulan silittely sai rauhan sielulle. Askeleet osuivat kohdilleen, yksikään puomi ei kalahtanut. Kerran Thyra ratsasti Oncan melkein Daamin kylkeen, mutta edes siitä tamma ei ottanut kuumaa, mikä oli ihmeiden ihme. Kaksi täysiveristä samassa valmennuksessa ilman yhtäkään ruudinräjähdystä — oliko tämä unta?
"Sinähän voisit kokeilla pieniä kisoja Daamin kanssa, mitäs sanoisit?" Icarus ehdotti treenin lomassa. Amelie loisti kuin aurinko. Tästäkö se alkaisi, hänen uransa nousukiito?
Cera katseli yksinäisestä tarhasta miten nauravaiset naiset ratsastivat loppukäynneille maastoon.
|
|
|
|
Post by Pölhö on Oct 24, 2023 12:26:19 GMT
24.10.2023 | Lapasen virheet
Amelie vihasi sitä millaiseksi hän oli muuttunut. Se oli kuitenkin myös toteutunut haave — saiko sitä katua? Amelien mielestä ei. "Tätä sinä halusit, tämä oli unelmasi, vau miten ihanaa!" peilikuva tsemppasi joka aamu yhtä falskisti. Silti hän nosti hymyä huulille, suoristi nuupahtaneen tallitakin kaulukset, ja lähti kohti uutta päivää kuin ei ikinä mitään muuta tahtoisi tehdäkään.
Lumos ei ollut lainkaan sitä mitä Amelie oli odottanut. Tai, osasihan hän pitkiä päiviä ja tiukkaa treeniä aavistaa, mutta kaikki muu oli tullut märkänä rättinä kasvoille. Icarus ei ollut lainkaan mukava, hän suosi selkeästi Thyraa. Tilat olivat kolhot ja suoraviivaiset, ratsastustilat ja kalusteet panostettuja mutta tarhat surkeita postimerkkejä: talli oli helppoudessaan selkeästi suunniteltu ihmisille, ei sen asukeille. Hevoset tuntuivat viritetyiltä pommeilta kaikki: ne jotka eivät räjähtäneet suoraan ulospäin menemällä lujaa ja reagoimalla pienimpiinkin ärsykkeisiin, olivat sulkeutuneet omaan päänsisäiseen maailmaansa. Kaikki toivat kuitenkin palkintoja kotiin ja olivat kiiltävässä karvassa, joten ketään ei tuntunut kiinnostavan mitä ratsun sielulle kuuluu. Amelie oli huomannut alkaneensa katsoa kisapaikoilla muiden ratsuja masentunein silmin: kuinka monia näistä eläimistä kohdeltiin kotona kuin eläviä urheiluvälineitä, eikä siitä välitetty, koska se kaikki oli niin normaalia? Kun hevonen kieltää esteellä ja sitä pohkeella tai raipalla "kannustettiin" yli, miksei kukaan nähnyt siinä väkivaltaa? Tai siinä miten hevosen suu sidottiin turpahihnalla; tai miten kuolain venytti suupieliä maksimiin käden pidättäessä? Tai miten ratsut kiihdyttivät radalla tuhatta ja sataa lapa edellä puskien, eikä kukaan tuntunut osaavan yhdistää sitä siihen miksi hierojat, kiropraktikot, kengittäjät, eläinlääkärit ja varustesepät olivat niin kiireisiä?
Ehkä kaikki olivat kuten Amelie. Huomasivat, mutta missä olisi se rohkea joka sanoisi että tämä ei ole ok? Koska Amelie se ei ollut.
Siksi hän nytkin kuuliaisesti laittoi Daamille alaturpahihnan kiinni, Icaruksen määräämälle tiukkuudelle, vaikka tiesikin tekevänsä väärin. Sellainen lapanen hänestä oli tullut. Kun työsopimusta päivitettiin toistaiseksi voimassa olevaksi, Amelie ei kieltäytynyt. Eihän hän saisi tahtoa pois? Hän halusi estemaailman kisastaraksi, täällä se voisi olla mahdollista.
Aamuinen maneesi oli ihanan hiljainen. Pohja oli lanattu plaaniin, kirkkaat valot paljastivat jokaisen nurkan vaikka ulkona olikin yhä pilkkopimeää. Daami katseli silti huolestuneena katsomon parvea: siellä asui kirjavan täysiverisen mielestä mörköperhe. Sitä he yhdessä hetken katselivat, ennen kuin jatkoivat rutiininomaista aamujumppaansa. Ensin käynnissä, sitten ravissa, taivutuksia ja eteen-alas venytyksiä. Sen jälkeen laukassa kestävyysharjoituksia isolla kahdeksikolla muutamalla kattopellin räminän laukaisemalla spurtilla maustettuna. Daami oli niin herkkä, vähän arkakin, ei kyllä mitään verrattuna emäänsä Demiin. Kun Amelie oli yksin kumpaisenkaan kanssa, hän antoi niiden katsoa rauhassa ympärilleen ja hyppäsi alas satulasta jos kierrokset nousivat liikaa. Jos kukaan muu, varsinkin Icarus, oli katsomassa, hän patisteli ratsuja jatkamaan tehtäviä ja pysytteli vain sitkeästi kyydissä kun kengurubensa iski kipinää.
Sille oli siis syynsä, miksi Amelie yritti ratsastaa itsenäiset treeninsä joko niin aikaisin tai myöhään, ettei kukaan osuisi vahingossakaan samaan aikaan maneesiin.
Daami oli ihana, mutta sekään ei auttanut ratsastajan sisällä kalvavaan kamalaan oloon.
|
|
